*Krypto - Trooppinen lintu*

Mukavaa alkanutta vuotta 2018! Viime kerrasta onkin aikaa. Tämä vuosi käynnistyy hyvin helpon krypton parissa, jota suunnittelin muutama viikko sitten. Täyttämisen iloa!

*D&D -askarteluja Osa 2 ~ D&D Crafting Part 2*

Piiitkästä aikaa!

Sain Dungeon & Dragons Lost Mine of Phandelverin pelattua ystävieni kanssa läpi, ja vuoden aikana tulikin askarreltua yhteistyönä avopuolisoni kanssa pelailuihin vaikka mitä. Tässä lavastettuja kuvia lopputuloksista.

***

Looong time no see!

I completed the Dungeons & Dragons Lost Mine of Phandelver with my friends, and during the year me and my boyfriend crafted together small little things we wanted for the gaming table. Here are some staged pictures of the results.

***

Matkamiehen on hyvä täydentää varojaan ~ When being a traveller it´s good to refill your supplies

Vaarallinen kohtaaminen kryptassa ~ Dangerous encounter in a crypt

Luurankojengi vahtii alttaria ~ Skeleton gang is guarding an altar

"...minkähän loitsukäärön tänään lukisi?" ~ "...what spell scroll should I read today?"

Koti kullan kallis ~Home sweet home

Ei mitään ryöstämisen arvoista ~ Nothing worth stealing

Tauon paikka ~ Time for short rest

Syvällä viidakossa... ~ Deep in the jungle...

Vanginvartija töissään ~ Jail guard at work

Puolihaltian koti ~ Home of a half elf

Raskaan työn raatajat ~ Hard workers of  hard work

Muhennoksen laittoa ~ Making some stew

Telttailemassa ~ Camping

Käsityöläisen paja ~ Crafter´s shop

Ghoulit käytävällä ~ Ghouls in a corridor

Hämähäkkien jalanjäljissä ~ Following some spider trails

Vesiratasta selvittämässä ~ Figuring out how the water wheel works

"Älä koske vihreää liekkiä!" ~ "Don´t touch the green flame!"

Kaivoksen uudet valtiaat ~ New rulers of the mine

"Joku on istunut tuolissani!" ~"Someone has used my chair!"

Örkit raidaamassa vanhaa linnaa ~ Orcs raiding an old castle

Tavernan ensimmäiset asiakkaat ~ The first guests of the tavern

Yksinäinen örkki ~ A lone orc

Kylmä tuuli - lämmin takka ~ Cold wind - warm hearth

Kauppias ~ Merchant

"Mitä hänelle mahtoi tapahtua?" ~ "What happened to him?"

Tutkimassa sortunutta käytävää ~ Exploring a collapsed passageway

Murtovarasta piilossa ~ Hiding from a burglar

Yllätys odottaa kammarissa ~ Surprise awaits in bedroom

"...sillä on emeraldisilmät..." ~ "...it has eyes made of emeralds..."

Majatalon kellari ~ Basement of an inn

Kaksintaistelu ~ Duel

Örkkien tukikohta ~ Orc base

*Kyltymätön, osa 1 ~ jatkotarina alkaa!*

Viime yönä mieleeni muistui kauan sitten näkemäni painajaisuni. Sain valtaisan inspiraatiopuuskan ja päätin käyttää tilaisuuden hyväksi ja loin alun pienelle novellimaiselle jatkotarinalle, jonka ristin Kyltymättömäksi. 

Tarinassa on lovecraftimaista henkeä ja se sijoittuu menneeseen aikaan ja kulttuuriin. Toivon mukavia lukuhetkiä nyt ja jatkossa tämän mysteeri/kauhutarinan parissa...!

***

Hän nojasi vanhaan puiseen kävelysauvaansa, joka tiettävästi oli tehty vanhasta pihapuusta jo ennen hänen syntymäänsä. Kenties jopa ennen hänen isänsä ja isoisänsä syntymää. Nivelrikostaan huolimatta kuulaissa silmissä paloi elämänhalu. En osannut erottaa, kumpusiko se hänestä itsestään, syvältä sisimmästä, vaiko teltan ovikankaan vierustalla seisovista kyntteliköistä.

Sitten Saun irroitti otteensa sauvastaan, antoi sen kalahtaa matolle ja risti pitkäsormiset kätensä kohteliaasti. Ele ei kuitenkaan peittänyt arvokasta ikää joka läheni kahdeksaakymmentä vuotta. Hetken verran hänen silmäparinsa peilasi minua ja minä varovaisesti tuuheiden kulmieni alta takaisin, kunnes huomasin hänen kyllästyvän hiljaisuuteen välillämme.

Muutama vaimea sananparsi soljahti ryppyisten huulien lomasta, noiden kahden, jotka olivat toruneet minua yli kaksikymmentä vuotta sitten ollessani pienenä poikana omenavarkaissa hänen tyttärensä puutarhassa. Sanat ottivat sävelen ilmasta, jostakin kynttilänhämärän muodostamasta tilasta neniemme välissä, ja tunnistin tutun melodian.

”Elon tie on pitkä ja tuntematon... Sillä moni astuu harhaan. Oi Jumalani, johdata minut sitä pitkin sinun helmaasi. Ole kynttiläni, aurinkoni, kun pimeä painaa harteitani...”

Viimeinen, karhea kurkkuääni sai sydämeni tykyttämään. Ääni ei kuulostanutkaan enää vanhan miehenvierun korinalta, vaan sai hetkeksi mieleni lentämään takaisin kotikylääni Ihwariin. Jokin lämmin pyyhkäisi minua kuin leiväntuoksuinen äiti, nosti punan poskilleni ja sai pyyhkimään nolostuneena silmäkulmia.

”Noh noh poika, ei lauluille sovi itkeä”, Saun vilkuili minua raotettujen luomiensa alta.

En osannut vastata hänelle. Tyydyin vain tuijottamaan raidallista, paksua villamattoa joka peitti puolet teltan maakamarasta.

”Sinun tulisi käyttäytyä kuten asemallesi on sopivaa.”

Rykäisin palan kurkustani ja suoristin ryhtini. Olinhan sentään virkavallan asialla.

”Sinä myöskin tiedät, miksi olet saapunut tänne erämaan laidalle?”

Nyökkäsin. Saun siirsi kyhmyiset kädet syliinsä vakava ilme parrakkailla kasvoillaan.

”Olisin mieluusti toivottanut iäkkäämmän ja kokeneemman miehen sijastasi. Sinullahan ei taida olla vielä kokemusta kylätienoon ulkopuolisista tutkimuksista, olenko oikeassa?”

Rykäisin uudelleen, sillä minusta tuntui että oli vuoroni puolustautua, ja sanoin: ”Arvoisa Saun, olet oikeassa. Asia kuitenkin käsiteltiin tienoon virkavaltakillan kanssa. Keskustelussa todettiin, että tämä on loistava tilaisuus minulle saada kokemusta ja tietoa.”

”Mutta varmasti joku seuraa sinua tänne ja varmistaa oppineisuutesi? Tuskin kilta päästi sinua tutkimaan ominesi...?”

Vaivautuneena käänsin jälleen katseeni pois iäkkäästä miehestä.

”Itse asiassa killan mielestä tämä ei ole niin kiireellinen tehtävä. Heillä on kädet täynnä hoidettavia asioita lähikylissä, joten -”

”Joten he lähettivät sinut tänne? Paljonkos sinulla olikaan ikää, poika?”

”Kolmekymmentäkaksi vuotta, arvoisa Saun.”

”Kolmekymmentäkaksi...! Yhtä hyvin voisit olla kymmenen vuotta nuorempi. Ja sinullahan oli tietysti lapsiakin...?”

”Kuudes on tuloillaan, hyvä Saun.”

”Ikäsi saatikka lapsilukusi eivät takaa sitä, että sinulla olisi riittävästi kokemusta tutkimustehtävissä. Oletko koskaan edes selvittänyt murhatapausta?”, kuulin selvän kiivaan korotuksen miehen äänessä.

Pudistin päätäni.

”Aivan! Heidän olisi pitänyt lähettää sinun sijastasi sinua puolet vanhempi virkamies.”

”Arvoisa Saun. Kilta lähetti minut sillä se oli yhtä mieltä siitä, että olen riittävän pätevä tutkimaan tämän alueen tapahtumia.”

Saun siirsi nyt toisen kätensä kaulassaan roikkuvalle jumalamuletille ja lausui muutaman hiljaisen rukousparren voivotellen. Tämä loukkasi minua.

”Minä olen jo hyvin vanha mies, Sesan Meurin poika. Varmasti osaat sen nuoremmilla silmilläsikin päätellä. Jos olisin saanut valita kaksikymmentäviisi vuotta sitten uudelleen, niin en olisi jalallanikaan astunut tähän kirottuun hiekan valtaamaan erämaahan. Tästä huolimatta minä olen täällä isän asemassa, ja kaikki alaiseni ja neuvojani kaipaavat ovat kuin lapsia minulle”, hänen äänessään oli jälleen uskomattoman paljon voimaa ikään nähden.

”Olen aina tehnyt kaikkeni tämän kaivoksen kukoistuksen eteen. Kaiken sen kaupankäynnin eteen, jota joudumme tekemään länsimaiden kanssa selviytyäksemme.”

Saun kohotti nyt metallista symbolia ja painoi sen huuliaan vasten.

”Aion viedä aikeeni hautaan asti. Ja kun viimein tapaan Jumalan hänen tykönään, voin hyvin mielin ja kevein sydämin kertoa hänelle teoistani.”

Jokin hänen puheessaan ärsytti minua suunnattomasti, vaikken sitä miehelle näyttänytkään. Ehkä se johtui siitä muistikuvasta, joka oli painunut mieleni pohjalle. Siitä kädestä, joka kuivalla ja nystyräisellä omenapuunoksalla läimi minua joka puolelle kehoani niin, että olin mustelmilla vielä viikkoja varkauteni jälkeen.

Kun palasin ajatuksistani, näin edessäni kurittajani hölmistyneet kasvot.

”Etkö kuullut? Oletko sinäkin tulossa jo vanhaksi, mitä?”, Saun liikautti jalkojaan levottomasti ja hetken näytti siltä, kuin tämä olisi ollut valmis purskahtamaan nauruun.

”Mitä vaimollesi kuuluu?”

”Lea voi hyvin. Hän ei olisi kylläkään halunnut minun lähtevän, kun pikkuinen on vasta alkanut potkia hänen mahassaan”, vastasin.

Tunsin yhä vaimoni kyynelvirran valumassa purona paljasta rintakehääni vasten. Hänen runsaat, ruskeat kiharat kutittamassa sormenvälejäni. Rutistin huomaamatta käteni nyrkkiin kuin vangiten muistikuvan itseeni, vain todeten samalla jakavani tilan vanhuksen kanssa, joka ei ollut pysyä tuolissaan kuulustellessaan minua.

Saun ei kuitenkaan vastannut mitään. Hänen silmänsä liikkuivat levottomina hänen tutkiessa yksinkertaista asuani.

Sitten hän ikään kuin palasi takaisin tähän hetkeen, katsoi minua suoraan silmiin ja painokkaalla, vaimealla äänellä sanoi: ”En ole itse nähnyt sitä, mikä kaivoksen pohjalla on. En, Pyhä Isä sentään, en näillä koivilla. Mutta sinä... Nyt kun kerta olet tänne asti saapunut tätä tutkimaan, sinun kannattaa olla valppaana. Vikkelät jalat sinulla on, sen pystyn tällä seisomalla myöntämään, mutta tuo korvien välinen koppasi...”

Hän nosti maasta puusauvansa ja kopautti minua sillä päähän niin että hätkähdin.

”...siitä en niin olisi varma.”

Painoin kädelläni kopauksen jälkeä joka alkoi jyskyttää päälaellani. Kipu ei ollut paha, mutta riittävän ärsyttävä, sillä jokaisen värähdyksen voimalla se levisi niskan ja olkapäiden kautta aina selkään asti.

”Tiedän kyllä, että olet matkasta väsynyt. Olet joutunut kiertämään salmen kautta aasin selässä ilman riittävää lepoa tai ruokaa. Siksi saat levätä tämän yön. Lähetän sinulle ruokaa ennen nukkumaanmenoasi, jotta mahassasi kiertävä nälkä laantuisi ja saisit edes hieman unta. Et varmastikaan ole tottunut erämaan öihin.”

Ulkona puhaltava tuuli ujelsi äänekkäästi ja sai oviverhon väpättämään niin, että pelkäsin sen kaatavan kyntteliköt.

Saun teki eleen noustakseen tuolista ja siirryin hänen luokseen ottaen tukea vanhan miehen raihnaisesta vartalosta. Hän seisoi siinä hetken minuun nojaten kuin armoa aneleva karitsa, äkkäsi sitten liian pitkän tuijotukseni ja sohi sauvallaan maata jalkojemme välissä. Kun hän lopulta sai tarvittavan tuen, hän viittoi minua kädellä perääntymään.

”Kun heräät, voit kuulustella työläisiä ja muita alaisiani. Tule tervehtimään myös minua. Jumala valvokoon vuodettasi”, hän kohotti vapaana olevaa kättään ja vaappuen astui ulos teltasta.

Katseeni tarrautui oviverhoon, joka heilahteli voimakkaasti vanhuksen poistuttua luotani. Juuri kun oletin sen lamautuvan aloilleen se alkoi väpättää edestakaisin valtaisan puhurin voimasta. Hiekanjyväsiä tulvi pimeistä verhonrakosista pöllyävinä pilvinä sisään.

Vaihdoin asentoa istuintyynyni päällä. Mahtaisikohan iltaruokani saapua pian? Minun oli nälkä, sillä olin viimeksi syönyt päivällä kevyen murkinan ollessani vielä aasinselässä porottavan auringon alla. Hieraisin kädelläni mahaa, joka valitti tyhjyyttään kurisemalla.

Teltan seinät kupruilivat tuulen pauhatessa ulkona. Se näytti aaltoilevalta mereltä, vaikkakin oli täynnä harmaita ja tummanokria raitoja. Tarkemmin silmäillessäni kangasta huomasin, että seinämät koostuivatkin useammasta yhteenommellusta palasesta. Mutta niinhän sen täytyikin olla, useammasta osasta yhteenkasattu siis, vanhoja perinteitä noudattaen. Yksiosaiset suuret teltat olivat arvokkaita ja turhamaisia, eikä sellaisiin ollut varaa kuin vaikutusvaltaisilla henkilöillä.

***

Pian ulkopuolelta kuuluivat askeleet, jotka havahduttivat minut mietteistäni. Hiekka kahisi telttakankaan takana. Pauhaava tuuli yritti peittää äänet alleen, mutta erämaan ääniin tottumattomat korvani äkkäsivät ne.

Mutta henkilö oli jo ennättänyt astua ovensuulle ennen kuin ehdin reagoida.

Yllätyksekseni kaksoiskankaan takaa kurkistivat ovaalimaiset, tummat ja suuret silmät. Ne kohtasivat omani. Kynttilät roihahtivat ilmanvirtauksessa ja välkehtivät taianomaisesti näissä jalokivissä kuin lentävät tähdet.

”Olen pahoillani... Saatoin päästää huolimattomuuttani hiekkaa ruokakoriinne”, hahmon ääni vapisi.

Se oli liian sulava, liian korkea ollakseen miehen. Ennen kuin ehdin tarkastella kurkistajaa paremmin, kasvot painautuivat verhon taakse. Sitten kangas raottui jälleen ja kädet työnsivät suuren kankailla peitellyn korin sisään. Sitä seurasi kurkistaja itse kyyryssä. Erotin kaiken sen kaapumassan alta, että kyseessä oli varmasti nainen.

Nainen alkoi avata kasvojensa peittona ollutta turbaaniaan ja minut valtasi tunne kuin olisin varmasti nähnyt hänet jossain. Suurissa silmissä oli jotain tuttua ja rauhoittavaa. Kun viimein sain katsoa paljaita kasvoja olin lumottu; niin täydellisen symmetriset ja kauniit olivat hänen piirteensä, etten ollut koskaan nähnyt hänenlaistaan naista. Nainen ei kuitenkaan vastannut katseeseeni vaan kumartui korin ääreen, veti usean sen päällä olevan kankaan sivuun ja nosti sisältä yksi kerrallaan metallivateja ja pieniä kulhoja. Sitten hän nousi ottaen muutaman niistä käsiinsä, asteli lähemmäs minua ja laski astioita ruokineen vierelläni olevalle matalalle kahvipöydälle.

Kun nainen viimein huomasi katseeni, hän punastui ja kysyi: ”Vaivaanko minä teitä?”

Pudistin kiivaasti päätäni ja toistin useaan kertaan ettei hänessä ollut mitään vaivaannuttavaa. Kysin kuitenkin mahdoimmeko olleet tavanneet joskus.

”Ne ovat silmäni”, nainen vastasi ja viittasi huolettomasti toisella kädellä kasvojaan.

”Monet sanovat tuntevansa minut jostain. Et ole siis ensimmäinen. Silmissäni on kuulemani mukaan jotain kummallisen tuttua...”

Hän palasi noutamaan korin luota vielä muutaman astian ja kannun ja laski nekin pöydälle.

”Arvoisa Saun lähetti nämä sinulle. Tässä on sinulle säästetty iltaruoka. Leipäsiä, vuohenjuustoa, herneistä, kermasta ja lihasta valmistettua pataa sekä taateleita, viiniä ja vettä.”

Nälkä alkoi kihelmöidä suussani katsellessani pöydän antimia. Siunasin ruuan nopeasti ja katsahdin naista, joka istahti oviverhon viereen.

”Onko sinun nälkä?”, kysyin ja hän kohotti ihmeissään katseensa jälleen minuun.

”Minunko?”, hän kysyi kummastuneensa.

Sitten hän pudisti päätään ja näin vilauksen hänen paksusta palmikostaan, joka oli piiloutunut kaulalla roikkuvan turbaaninkääreen alle.

”Ei minun kuulu syödä kanssanne.”

Kohotin kättäni viitaten tyhjää paikkaa lähettyvilläni, samaista jolla Saun oli hetki sitten istunut.

”Olisi ikävä syödä yksin ja antaa sinun katsella”, sanoin.

Nainen mietti hetken ja oli aikeissa esittää vastalauseen, mutta lisäsin: ”En hyväksy kielteistä sanaa.”

Tuhahtaen nainen nousi ja asteli luokseni, laskeutui sitten istuintuolille ja risti notkeasti jalkansa niin, että ne melkein mahtuivat matalan pöydän alle. Tyhjensin yhden metallilautasen sisällön toiseen ja ojensin tyhjän astian hänen eteensä. Sitten kurotin ottamaan leipää ja tarjosin sitä. Kun hän nosti leipäsen omalle lautaselleen, huomasin hänen sormissaan olevat pienet kuvioinnit jotka muistuttivat kärjellään seisovia neliöitä. Hän huomasi katseeni ja laski pikaisesti kätensä pois näkyvistä.

”En halua olla utelias, mutta mitä nuo merkit ovat kädessäsi?”, uskaltauduin kysymään.

Nainen painoi katseensa kohti mattoa ja näytti siltä kuin suuri varjo olisi käynyt hänen kasvoillaan. Sitten hän raotti kaarevia huuliaan.

”Ne ovat noitamerkkejä. Minua luultiin kylässäni noidaksi, sillä minusta kasvoi liian kaunis”, sanat soljuivat hänen suustaan.

”Miehet saivat minusta pakkomielteen ja naiset kadehtivat suuresti. Mutta ei ole minun vikani, että minusta tuli tällainen. Olisin halunnut olla tavallinen.”

Nainen repäisi palan leipää ja laski sen suuhunsa. Kun hän sai sen nieltyä, hän jatkoi: ”Minut siis merkittiin noidaksi ja karkoitettiin kun olin tullut täysi-ikäiseksi.”

”Sinä kuitenkin selvisit tänne”, totesin ja sain vastaukseksi nyökkäyksen.

”Täällä on hyvä olla. Saun otti minut tänne hoitamaan juoksevia asioita ja paikkaamaan monia naisten tehtäviä, joita lähes olematon naisväki ei ehdi täällä suorittamaan. Hän myös teki selväksi muille, että olen samanarvoinen heidän kanssaan...en siis mikään noita.”

Olin yllättynyt. Saun tekemässä hyvää? Muistikuvani minua kepittävästä ilkeästä miehestä alkoi murtua enkä tiennyt miten suhtautua siihen. Lopulta kun ajatukset pakenivat päästäni laitoin leipää ja muhennosta suuhuni.

”Minun on silti ikävä pikkusisartani. Hän oli ainoa kylässäni, joka avoimesti puolusti minua muiden ilkeitä sanoja vastaan. Edes vanhempani eivät tukeneet minua, vaan olivat ensimmäisten joukossa ajamassa minut tieheni.”

”Mikä hänen nimensä on? Ja sinun nimesi?”, kysyin.

”Ketira. Hän on Ketira, ihana siskoni. Ja minä olen Erena.”

Sitten nainen puristi kätensä kasvojensa peitoksi ja alkoi nyyhkyttää. Nielaisin viimeisen suussani olevan ruokapalasen alas hädissäni, sillä en tiennyt olinko loukannut häntä jotenkin.

”Minä pelkään etten enää koskaan näe Ketiraa. Tai mikä vielä pahempaa...että hän saa kärsiä siitä, että minua luullaan noidaksi.”

Neliöt ja muut merkit Erenan käsissä hytkähtelivät hänen itkiessään valtoimenaan ja runsaat kyyneleet vierivät hänen syliinsä kostuttaen tunikaan lammikon. Hetken kuluttua hän kuitenkin pyyhkäisi silmiään kyynärvarteensa ja tarttui tomera ilme kasvoillaan lautasellaan olevaan leipään.

Söimme siinä hetken täysin hiljaa.

Kun lautasemme viimein näyttivät tyhjiltä, nappasin pöydältä taatelikulhon ja tarjosin hedelmiä naiselle. Erena otti varovaisesti muutaman ja pureskeli niitä omiin ajatuksiinsa sulkeutuneena. Minä toistin hänen tekonsa, mutta en voinut siirtää katsettani pois. Kaikki hänessä oli jotenkin hyvin eriskummallista. Mutta viehättävää.

Kun olimme lopettaneet ruokailun ja tyhjentäneet pienen viinikannun, Erena nousi ja alkoi siivota pöytää tyhjäksi. Hän pakkasi siroilla liikkeillään kaikki astiat pinona koriin, jonka päälle hän asetti kaikki kankaat pinoksi kuten ne olivat olleetkin.

”En löytänyt yhtään hiekanjyvästä”, sanoin naiselle ja hän kääntyi katsomaan minua ensin häkeltyneenä ja sitten hymyillen.

Erena jätti pöydälle vesikannun ja sanoi, että voin pestä vedellä aamulla kasvoni. Hän toivotti minulle hyvää yötä sitoessaan turbaaniaan kasvojensa suojaksi. Kun hän kampesi itseään ja koria ulos oviverhosta, hän mainitsi saapuvansa jälleen aamunkoitteessa. Sitten hän hävisi verhon taakse, yhtä äkillisesti kuin oli saapunutkin, askelten kohistessa yhä etäämmälle hiekassa. Jäin istumaan yksin telttaani, ihmettelemään taas sitä hiljaisuutta, jonka rikkoi ainoastaan kankaan takana kuuluva ujellus.

Nousin ylös ja siirryin nukkumapaikalleni. Riisuin paitani, liivini ja housuni ja vedin ylleni matkatavaroiden joukkoon pakkaamani lämpöisen, pitkän yökaavun. Kenkien tilalle sujautin jalkoihin paksut villasukat, vaimoni Lean minulle viime talvena tekemät. Ne pistelivät astellessani kynttelikköjen luokse.

Kun viimeinenkin valo oli tukahtunut teltasta ja savun utuinen tuoksu virtasi sieraimiini, astelin hitaasti makuupaikalle ja heittäydyin tukevan peiton alle. Oljilla ja muulla pehmeällä täytetyt tyynyt allani olivat melkoisen epämukavat ja jouduin kääntyilemaan aikani ennenkuin sain muovattua siedettävän kolon niiden sopukoihin.

Mutta uni tuli hyvin hitaasti. Se mateli kuin elämänhalunsa menettänyt kulkukoira, hitaasti ja toivottomasti. Se ei tuonut mukanaan rauhaa eikä lepoa, sillä mieleni tulvi liiaksi hankalia asioita, joita yritin ratkoa silmät ummessa unta odottaessani. Mikään niistä kuitenkaan ei saanut vastausta. Sen sijaan kylmänhiki virtasi ohimoltani pääni alla olevalle alustyynylle, jääden helmeileväksi, märäksi lammeksi.

*D&D -askarteluja Osa 1 ~ D&D Crafting Part 1*

Hei kaikki jälleen piiiitkästä aikaa! ~ Hello everyone, loooong time no see!

Olen ollut tovin poissa blogini äärestä opintojeni ja uuden harrastukseni vuoksi. Innostuin avopuolisoni sekä ystävieni kanssa kokeilemaan Dungeons & Dragons -pöytäroolipeliä, joka sitten onkin vallannut vapaa-ajan peliin liittyvän suunnittelun, taustatyön sekä askartelun kautta.

Tässä onkin ensimmäisen moduulin seikkailuosion askartelun antia!


I have been away from making this blog because of my studies and new hobby. Me, my boyfriend and our friends decided to try out Dungeons & Dragons tabletop roleplaying game and it has occupied much of my spare time because of all the planning, working with the backgrounds, setting and crafting.

Here you can see some of the crafting results from the first module´s part 1!

Rakensimme avopuolisoni kanssa kaksiosaiset kiviportaat seikkailussa olevaan luolastoon. Yksityiskohtia lisättiin kivirouheen ja kuumaliiman avulla.

We built stone steps that consisted of two parts together with my boyfriend. They were situated in a cavern. Details were added with small stones and hot glue.

Kiviportaiden väliin liitettiin puinen riippusilta. Hahmojen oli mahdollista kävellä ja partioida siltaa pitkin.

Between the stone steps we added a wooden rope bridge. The miniatures and characters could walk and patrol along it.

Jossain vaiheessa luolastosta löytyi myös leiritulia. Niiden äärellä kuultiin hauska pieni tarina joukkiomme puolituiselta.

At some point players found couple of camp fires in the cavern. The group´s halfling shared a funny little story when everyone was resting near the fire.

...mutta minne tämä aukko mahtaakaan johtaa?

...but where does this opening lead, one might wonder?

Pienelle vesiputoukselle tietty!

It leads to a small waterfall of course!

Luolastossa olleet vesialtaat pidettiin suljettuina puisilla laskuporteilla. Toinen porteista kaatui lopulta, kun taistelun tiimellyksessä siihen heitettiin kovalla voimalla sotakirves...!

The two water pools in the cavern were kept closed with wooden dam control gates. The other one of them fell over eventually when a war axe was thrown at it with huge strenght...!

Kalliosta soliseva vesiputous täytti vesialtaat. Sen takaa löydettiin lopulta salainen reitti.

A flowing waterfall plunging from a hole in the cavern wall filled the twin pools. The group found a secret route behind it.

Kallioon hakattu ovi saatiin auki metallista laattaa hipaisemalla. Se avautui jyristen vetäytymällä kallion sisään.

A carved stone door in the rock face was opened when a metal slate was touched. It opened with a rumble by retreating in the side of the rock wall.

Luolasto oli tulvillaan erilaisia kiviä ja tippukiviä. Seikkailuosuus päättyi onnellisesti ja joukkion matka jatkui luolastosta kohti läheistä kylää.

The cavern was full of different rocks and stalagmites. The adventure part ended well and the group set towards a nearby town.