*Kwaidan ja sata muuta tarinaa*

On kuuma ja kostea kesäilta. Pimeys alkaa laskeutua ikkunoiden taakse, mutta helle ei suostu väistymään edes hetkiseksi sen tieltä. Kuulostaako liiankin tutulta...? Me suomalaiset olemme päässet maistamaan heinäkuun helleaaltojen tuomaa kuumuutta riittämiin, mutta Japanissa kuumat, hiostavat ja erityisesti saarimaille tyypilliset sateet ovat jokakesäinen riesa. Kun sähkönkulutus on nostettu tappiin, pakastin sekä jääkaappi sullottu täyteen jäätelöä ja muita kylmiä virvokkeita sekä tuuletin kierrättänyt samaa hiostavaa huoneilmaa tunnista toiseen, tarttuu japanilainen viimeisimpään oljenkorteen jolla vilvoittaa kanssaeläjiä: kauhukertomuksiin.

***

Täällä Suomessa kauhutarinoilla on oma paikkansa syksyn sateiden ja pyhäinpäivän lomassa. Japanissa taas juuri kesät ovat otollista aikaa kerrata kaupungilla liikkuvat urbaanilegendat sekä ikivanhat kauhukertomukset. Tavan ajankohta on itseasiassa erittäin järkeenkäypä, sillä kenenpä käsikarvat tai niskavillat eivät nousisi pystyyn kunnon kummitusjutusta...? Lopputuloksena on vilkastunut mielikuvitus sekä kananlihalle noussut, kylmänhikinen iho.

 ***

Toinen selkeä syy kummitustarinoiden viljelemiselle kesäisin löytyy japanilaisesta perinteestä sekä taloista. Japanilaiset talot ovat aina tavanneet kerätä kosteutta, ja sateisimpina sekä hiostavimpina kuukausina home, lika sekä uudet elämänmuodot ulottavat iljettävät lonkeronsa otollisiin paikkoihin. Perinteiset japanilaiset talot, joita pystyy ihailemaan vaikkapa vanhoissa Kurosawan elokuvissa, ovat tyypillisesti ikkunattomia ja pimeitä paikkoja, myös kesäisin. Siksipä syitä kauhutarinoiden sesonkiajalle Japanissa ei ole koskaan tarvinnut etsiä kotia pidemmältä.

***

Hellekautta juhlistaen tartuin siis härkää sarvista ja vilkaisin klassisen japanilaisen kauhuelokuvan Kwaidan (1964). Elokuva koostuu neljästä lyhyehköstä kauhutarinasta. Mikäli pidät itämaisesta kauhusta tai olet Kaunan, Ringin ja Dark Waterin nähtyäsi ihmetellyt Japanilaisen kauhugenren mystisyyttä, voinen suositella Kwaidania sinulle erittäin lämpimästi, sillä elokuva on yksi japanilaisen kauhumaailman kuvauksen huippuja.

Oletko koskaan miettinyt miksi niin monissa japanilaisissa kauhupätkissä kummituksilla on pitkät, mustat hiukset, jotka saattavat elää aivan omaa elämäänsä? Hiusten teemaa käsittelee Kwaidanin ensimmäinen osa nimeltä Mustat hiukset. Tarinan päähenkilö on vaimonsa köyhyyteen kyllästynyt samurai, joka lähtee vaimon aneluista huolimatta etsimään onnea ja korkeampaa elintasoa. Löydettyään uuden vaimon ja kyllästyttyään sivistyneeseen ja kalliiseen elämänmenoon mies kuitenkin tulee katumapäälle ja päättää palata takaisin katsomaan entistä vaimoaan. Palatessaan ränsistyneelle talolle hän lopulta kuitenkin huomaa, ettei kaikki ole aivan sitä miltä näyttää; vaimon ennen niin kauniit kutritkin ovat tuntuneet saaneet kostonhimoisen aspektin...!

***

Hiukset, joilla japaninkielessä on sama sana kuin jumalalla (kami), on elämänvoiman symboli. Jokainen voinee miettiä mitä tälle merkitykselle mahtaa tapahtua kun kutrit kertyvät likaisiin suihkukaivoihin tai saavat aggressiivisia ominaisuuksia...!  Kummittelevat suortuvat kuuluvat lähes poikkeuksetta aina japanittarelle, ja löytyypä japanilaisesta folklorestakin asiaan vihkiytynyt hirviö. Legendan mukaan Futakuchi onna (käänn. kaksisuinen nainen) on kirottu olento, joka on ihmiselämässään saattanut vaikkapa turhautua ja sortua pahaan mykkäkouluun. Futakuchi onna esiintyy usein nuorena naisena, jonka hiuspehkon kätköissä piilee valtava suu. Kyseisellä suulla on kuitenkin naisesta huolimatta oma mieli ja se saattaakin toisinaan syöpötellä, juopotella ja lörpötellä mielin määrin, vaikkakaan valheita se ei osaa ladella. Suun ympärillä olevat hiukset saattavat kiemurrella käärmeen lailla, minkä vuoksi tämä olento on helppo tunnistaa.

Ehkäpä Japanin yksi tunnetuimmista kauhutarinoista käsittelee Yuki onnaa (käänn. luminainen), jonka tarinaan pureutuu myös Kwaidanin toinen osuus. Elokuvassa kaksi puunhakkaajaa joutuvat hurjaan lumimyrskyyn ja onnistuvat selviytymään pyryltä suojaan vanhaan mökkiin. Kun vanhempi puunhakkaaja on torkahtanut, saapuu majaan myös kummallinen, kaunis Yuki onna, joka imee vanhemman miekkosen elinvoimat. Nainen huomaa myös nuoremman puunhakkaajan, mutta säästää tämän hengen vastineeksi siitä että tämä vaikenee iäksi tapahtuneesta. Vuodet vierivät ja puunhakkaaja tapaa erityisen kauniin neidon, jonka kanssa päätyy perustamaan perheen. Nainen vaikuttaa silti liian täydelliseltä ollakseen totta ja lopulta mies joutuu puntariin aiemman valansa kanssa.

***

Yuki onna, tuo mystisen lumoava kaunotar, kulkee Japanissa siellä missä lumihiutaleet laskeutuvat maahan. Viima ja sankka lumipyry ovat hänen edelläkävijöitään, kuolema ja läpitunkeutuva jää lipuvat hänen vanavedessään. Luminainen lienee meidän vastaava lumikuningatar, jonka kylmän ja läpitunkevan katseen voi sulattaa ainoastaan puhdas ja kaunis sydän (jos sekään).

Kolmas Kwaidanin tarina kertoo sokeasta Hoichista. Tarinan nimi on erehdyttävästi Hoichi, korvaton, mutta syy otsakkeelle paljastuu tarinan loppupuolella. Hyväsydäminen Hoichi on shintotemppelin apulainen, jonka vastuulla on musisointi biwalla sekä temppelin vartiointi illansuussa. Eräänä kauniina iltana auringonlaskun aikaan Hoichin eteen ilmestyy samurain aave, joka vaatii miekkosta mukaansa esiintymään kunnianarvoisalle vieraalle. Kuuliaisena Hoichi tottelee ja seuraa sotilasta palatsiin, jossa hovi odottaa innokkaana lahjakkaan muusikon tulkintoja vanhoista tarinoista. Todellisuudessa hovi ja palatsi ovat kuitenkin vain silmänlumetta, ja Hoichi onkin astunut kuolleiden valtakuntaan...

***

Japanilaiselle ei ole mitenkään tavaton ajatus että kuolleen ihmisen sielu voi näyttäytyä aaveena, sillä japanilaiset uskovat että kaikkialla ja joka paikassa on sieluja sekä henkiä. Shintolaisuudessa ajatellaan, että ihmisestä tulee kuolemansa jälkeen aave tai jonkin muu yliluonnollinen olento tai henki. Mikäli sielua ei kuitenkaan ehditä kuoleman jälkeen puhdistaa erinäisillä riiteillä, se saastuu ja siitä saattaa tulla pahantahtoinen. Tällaiset henget voivat jäädä vangiksi kuolinpaikkaansa tai kiinnittyä vaikkapa läheisiin tai muihin lähistöllä oleviin ihmisiin.

Viimeinen Kwaidanin kertomus nimeltään Teekupissa kertoo lyhyen tarinan samuraista, joka näkee vesikupissaan oudot kasvot. Tapaus jää vaivaamaan miestä, ja lopulta kupissa ilmestyneet kasvot saapuvatkin tapaamaan miestä tämän ollessa vartiossa.  Miehen onnistuu haavoittaa kummajaista, mutta välikohtauksen jälkeen tämän kotiportille ilmaantuukin kolme uhkaavaa miestä... Teekupissa on mielenkiintoinen päätös Kwaidanin komealle kauhukavalkaadille.

***

Japanilaisissa kauhutarinoissa teemana on monesti kosto, petturuus, kuuliaisuus sekä kunnia, kuten Kwaidaniakin katsellessa pystyy summaamaan. Paha saa palkkansa, kuuliaisuus sekä rehellisyys perivät maan ja kaiken verhoilee haikea melankolia. Kuuluisimmat japanilaiset kauhutarinat on koottu aikojen saatossa kansien väliin ja lisää urbaaneja legendoja syntyy yhä edelleen nykyajan asvalttiviidakon syövereissä. Kauhutarinoiden kertomaperinnettä vaalii kuitenkin vanha leikki nimeltä Hyaku monogatari, eli Sata tarinaa. Leikin alussa osallistuvat kokoontuvat auringon laskiessa tilaan, jota somistamaan on aseteltu sata sinisellä paperilla peitettyä paperilyhtyä. Osallistujat kertovat vuorotellen kauhutarinoita ja joka tarinan lopussa yksi kynttilä puhalletaan sammuksiin, luoden tilan kertomus kertomukselta pimeämmäksi. Legendan mukaan viimeisen kynttilän sammuessa pimeydestä ilmestyy Aoandon-demoni...

***

Näihin tarinointeihin on mitä parhainta päättää tämänkertainen blogiteksti. Tällaisilla helteillä, kaikkien viilentävien oljenkorsien loppuessa, tuntuu todellakin houkuttelevalta leikkiä Sadan tarinan leikkiä. Oikeaa hetkeä ja leikkitovereita odotellessa on kuitenkin hyvä tyytyä vaikkapa sivistäviin japanilaisiin kauhuelokuviin.