*Kwaidan ja sata muuta tarinaa*

On kuuma ja kostea kesäilta. Pimeys alkaa laskeutua ikkunoiden taakse, mutta helle ei suostu väistymään edes hetkiseksi sen tieltä. Kuulostaako liiankin tutulta...? Me suomalaiset olemme päässet maistamaan heinäkuun helleaaltojen tuomaa kuumuutta riittämiin, mutta Japanissa kuumat, hiostavat ja erityisesti saarimaille tyypilliset sateet ovat jokakesäinen riesa. Kun sähkönkulutus on nostettu tappiin, pakastin sekä jääkaappi sullottu täyteen jäätelöä ja muita kylmiä virvokkeita sekä tuuletin kierrättänyt samaa hiostavaa huoneilmaa tunnista toiseen, tarttuu japanilainen viimeisimpään oljenkorteen jolla vilvoittaa kanssaeläjiä: kauhukertomuksiin.

***

Täällä Suomessa kauhutarinoilla on oma paikkansa syksyn sateiden ja pyhäinpäivän lomassa. Japanissa taas juuri kesät ovat otollista aikaa kerrata kaupungilla liikkuvat urbaanilegendat sekä ikivanhat kauhukertomukset. Tavan ajankohta on itseasiassa erittäin järkeenkäypä, sillä kenenpä käsikarvat tai niskavillat eivät nousisi pystyyn kunnon kummitusjutusta...? Lopputuloksena on vilkastunut mielikuvitus sekä kananlihalle noussut, kylmänhikinen iho.

 ***

Toinen selkeä syy kummitustarinoiden viljelemiselle kesäisin löytyy japanilaisesta perinteestä sekä taloista. Japanilaiset talot ovat aina tavanneet kerätä kosteutta, ja sateisimpina sekä hiostavimpina kuukausina home, lika sekä uudet elämänmuodot ulottavat iljettävät lonkeronsa otollisiin paikkoihin. Perinteiset japanilaiset talot, joita pystyy ihailemaan vaikkapa vanhoissa Kurosawan elokuvissa, ovat tyypillisesti ikkunattomia ja pimeitä paikkoja, myös kesäisin. Siksipä syitä kauhutarinoiden sesonkiajalle Japanissa ei ole koskaan tarvinnut etsiä kotia pidemmältä.

***

Hellekautta juhlistaen tartuin siis härkää sarvista ja vilkaisin klassisen japanilaisen kauhuelokuvan Kwaidan (1964). Elokuva koostuu neljästä lyhyehköstä kauhutarinasta. Mikäli pidät itämaisesta kauhusta tai olet Kaunan, Ringin ja Dark Waterin nähtyäsi ihmetellyt Japanilaisen kauhugenren mystisyyttä, voinen suositella Kwaidania sinulle erittäin lämpimästi, sillä elokuva on yksi japanilaisen kauhumaailman kuvauksen huippuja.

Oletko koskaan miettinyt miksi niin monissa japanilaisissa kauhupätkissä kummituksilla on pitkät, mustat hiukset, jotka saattavat elää aivan omaa elämäänsä? Hiusten teemaa käsittelee Kwaidanin ensimmäinen osa nimeltä Mustat hiukset. Tarinan päähenkilö on vaimonsa köyhyyteen kyllästynyt samurai, joka lähtee vaimon aneluista huolimatta etsimään onnea ja korkeampaa elintasoa. Löydettyään uuden vaimon ja kyllästyttyään sivistyneeseen ja kalliiseen elämänmenoon mies kuitenkin tulee katumapäälle ja päättää palata takaisin katsomaan entistä vaimoaan. Palatessaan ränsistyneelle talolle hän lopulta kuitenkin huomaa, ettei kaikki ole aivan sitä miltä näyttää; vaimon ennen niin kauniit kutritkin ovat tuntuneet saaneet kostonhimoisen aspektin...!

***

Hiukset, joilla japaninkielessä on sama sana kuin jumalalla (kami), on elämänvoiman symboli. Jokainen voinee miettiä mitä tälle merkitykselle mahtaa tapahtua kun kutrit kertyvät likaisiin suihkukaivoihin tai saavat aggressiivisia ominaisuuksia...!  Kummittelevat suortuvat kuuluvat lähes poikkeuksetta aina japanittarelle, ja löytyypä japanilaisesta folklorestakin asiaan vihkiytynyt hirviö. Legendan mukaan Futakuchi onna (käänn. kaksisuinen nainen) on kirottu olento, joka on ihmiselämässään saattanut vaikkapa turhautua ja sortua pahaan mykkäkouluun. Futakuchi onna esiintyy usein nuorena naisena, jonka hiuspehkon kätköissä piilee valtava suu. Kyseisellä suulla on kuitenkin naisesta huolimatta oma mieli ja se saattaakin toisinaan syöpötellä, juopotella ja lörpötellä mielin määrin, vaikkakaan valheita se ei osaa ladella. Suun ympärillä olevat hiukset saattavat kiemurrella käärmeen lailla, minkä vuoksi tämä olento on helppo tunnistaa.

Ehkäpä Japanin yksi tunnetuimmista kauhutarinoista käsittelee Yuki onnaa (käänn. luminainen), jonka tarinaan pureutuu myös Kwaidanin toinen osuus. Elokuvassa kaksi puunhakkaajaa joutuvat hurjaan lumimyrskyyn ja onnistuvat selviytymään pyryltä suojaan vanhaan mökkiin. Kun vanhempi puunhakkaaja on torkahtanut, saapuu majaan myös kummallinen, kaunis Yuki onna, joka imee vanhemman miekkosen elinvoimat. Nainen huomaa myös nuoremman puunhakkaajan, mutta säästää tämän hengen vastineeksi siitä että tämä vaikenee iäksi tapahtuneesta. Vuodet vierivät ja puunhakkaaja tapaa erityisen kauniin neidon, jonka kanssa päätyy perustamaan perheen. Nainen vaikuttaa silti liian täydelliseltä ollakseen totta ja lopulta mies joutuu puntariin aiemman valansa kanssa.

***

Yuki onna, tuo mystisen lumoava kaunotar, kulkee Japanissa siellä missä lumihiutaleet laskeutuvat maahan. Viima ja sankka lumipyry ovat hänen edelläkävijöitään, kuolema ja läpitunkeutuva jää lipuvat hänen vanavedessään. Luminainen lienee meidän vastaava lumikuningatar, jonka kylmän ja läpitunkevan katseen voi sulattaa ainoastaan puhdas ja kaunis sydän (jos sekään).

Kolmas Kwaidanin tarina kertoo sokeasta Hoichista. Tarinan nimi on erehdyttävästi Hoichi, korvaton, mutta syy otsakkeelle paljastuu tarinan loppupuolella. Hyväsydäminen Hoichi on shintotemppelin apulainen, jonka vastuulla on musisointi biwalla sekä temppelin vartiointi illansuussa. Eräänä kauniina iltana auringonlaskun aikaan Hoichin eteen ilmestyy samurain aave, joka vaatii miekkosta mukaansa esiintymään kunnianarvoisalle vieraalle. Kuuliaisena Hoichi tottelee ja seuraa sotilasta palatsiin, jossa hovi odottaa innokkaana lahjakkaan muusikon tulkintoja vanhoista tarinoista. Todellisuudessa hovi ja palatsi ovat kuitenkin vain silmänlumetta, ja Hoichi onkin astunut kuolleiden valtakuntaan...

***

Japanilaiselle ei ole mitenkään tavaton ajatus että kuolleen ihmisen sielu voi näyttäytyä aaveena, sillä japanilaiset uskovat että kaikkialla ja joka paikassa on sieluja sekä henkiä. Shintolaisuudessa ajatellaan, että ihmisestä tulee kuolemansa jälkeen aave tai jonkin muu yliluonnollinen olento tai henki. Mikäli sielua ei kuitenkaan ehditä kuoleman jälkeen puhdistaa erinäisillä riiteillä, se saastuu ja siitä saattaa tulla pahantahtoinen. Tällaiset henget voivat jäädä vangiksi kuolinpaikkaansa tai kiinnittyä vaikkapa läheisiin tai muihin lähistöllä oleviin ihmisiin.

Viimeinen Kwaidanin kertomus nimeltään Teekupissa kertoo lyhyen tarinan samuraista, joka näkee vesikupissaan oudot kasvot. Tapaus jää vaivaamaan miestä, ja lopulta kupissa ilmestyneet kasvot saapuvatkin tapaamaan miestä tämän ollessa vartiossa.  Miehen onnistuu haavoittaa kummajaista, mutta välikohtauksen jälkeen tämän kotiportille ilmaantuukin kolme uhkaavaa miestä... Teekupissa on mielenkiintoinen päätös Kwaidanin komealle kauhukavalkaadille.

***

Japanilaisissa kauhutarinoissa teemana on monesti kosto, petturuus, kuuliaisuus sekä kunnia, kuten Kwaidaniakin katsellessa pystyy summaamaan. Paha saa palkkansa, kuuliaisuus sekä rehellisyys perivät maan ja kaiken verhoilee haikea melankolia. Kuuluisimmat japanilaiset kauhutarinat on koottu aikojen saatossa kansien väliin ja lisää urbaaneja legendoja syntyy yhä edelleen nykyajan asvalttiviidakon syövereissä. Kauhutarinoiden kertomaperinnettä vaalii kuitenkin vanha leikki nimeltä Hyaku monogatari, eli Sata tarinaa. Leikin alussa osallistuvat kokoontuvat auringon laskiessa tilaan, jota somistamaan on aseteltu sata sinisellä paperilla peitettyä paperilyhtyä. Osallistujat kertovat vuorotellen kauhutarinoita ja joka tarinan lopussa yksi kynttilä puhalletaan sammuksiin, luoden tilan kertomus kertomukselta pimeämmäksi. Legendan mukaan viimeisen kynttilän sammuessa pimeydestä ilmestyy Aoandon-demoni...

***

Näihin tarinointeihin on mitä parhainta päättää tämänkertainen blogiteksti. Tällaisilla helteillä, kaikkien viilentävien oljenkorsien loppuessa, tuntuu todellakin houkuttelevalta leikkiä Sadan tarinan leikkiä. Oikeaa hetkeä ja leikkitovereita odotellessa on kuitenkin hyvä tyytyä vaikkapa sivistäviin japanilaisiin kauhuelokuviin.

*Muistihäiriöisten päiväkirjat - Peliarvostelu: Amnesia-sarja*

Sateisten kesäpäivien ratoksi etsin yhdessä poikaystäväni kanssa pelattavaa Steamistä ja vastaan suorastaan hyppäsi jos minkälaista kesätarjousta. Latauslistalle pääsivät lähes pilkkahinnalla löytyneet Amnesia-sarjan pelit Amnesia: The Dark Descent sekä Amnesia: A Machine for Pigs.

Amnesia: The Dark Descent on 2010-2011 vaihteessa Macille, Windowsille sekä Linuxille julkaistu pohjoismaalaisen Frictional Gamesin kauhuseikkailu. Pelin päähenkilönä hyörivä Daniel on menettänyt osittain muistinsa ja korjaa mieltään pala palalta tarinan edetessä. ADD julkaistiin alunperin ladattavana versiona ja se saavutti kiitettävästi suosiota, minkä ansiosta Frictional Games julkaisi peliin extrasisältöä ja se lopulta poiki itsenäisen jatko-osan.

The Chinese Roomin sekä Frictional Gamesin julkaisema sekä tuottama Amnesia: A Machine for Pigs saapui markkinoille 2013 vuoden lopulla. Peli on vaihtoehtoiseen historiaan sijoittuva kauhuseikkailu, joka toistaa ensimmäisen Amnesian onnistunutta kaavaa muistinsa menettäneestä pääsankarista. AMP porautuu Oswald Mandusin, muistihäiriöisen lihatehtailijan, synkkään tarinaan.

Porsaita Orbin oomme kaikki...

On vuosi 1839 kun Daniel, raunioita ja historiaa ammatikseen tutkiva brittiherrasmies, herää keskiaikaisen preussilinnan salista. Oireet viittaavat pyörtymiseen sillä näkökentässä ajelehtii sumeutta sekä epätarkkuutta. Lisäksi herran päätä jomottaa oikein olan takaa ja muistissakin on selkeitä selittämättömiä aukkoja. Miten miekkonen on oikein päätynyt tähän tilaan? Entä mikä on tuo valtava, selkäpiitä karmiva linna, jonka askeettisen kalustuksen ainoat valopilkut ovat lukuisat seinillä roikkuvat öljyvärimaalaukset? Näillä kysymyksillä härnätään pelaajaa The Dark Descentin käynnistyessä.

The Dark Descentin juoni on mitä mainioin. Tarina etenee hiljalleen pelaajan löytäessä muistiinpanoja, joista suurin osa on Danielin itsensä kirjoittamia. Päiväkirjaansa ovat raottaneet myös muut pelin hahmot, joista mielenkiintoisimmaksi nousee ehdottomasti linnassa käyskennellyt paroni Alexander von Brennenburg. Muistelmien avulla päähenkilö saa muistumiaan takaisin ja peli etenee milloin uusien paikkojen avautuessa tai kätevien vinkkien karttuessa. Minkäänlaisia valintoja pelaaja ei kuitenkaan pääse tarinan edetessä tekemään mikäli loppuratkaisuvaihtoehtoja ei lasketa mukaan, vaan juoni on lineaarinen, vaikkakin tästä huolimatta hyvin mielenkiintoinen.

Juonen edetessä pelaajalle selviää, että eräs kohtalokas käänne on muistikatkojen takana ja kaikki nivoutuu kummallisen, säkenöivän ja mystisen kuulan, Orbin, ympärille. Lisäksi linnan oudot tapahtumat, pelottavat äänet sekä kaiken ahmaiseva pimeys ovat vain vaikeuksien edelläkulkijoita, ja pelottava ja kuolettava pahuus kantaa nimeä the Shadow, joka seuraa varjoista hiipivien mörköjen muodossa.

Brennenburgin vanhan linnan käytävät tulevat tutuksi

Viisaita sanoja A Machine for Pigsissä

Kuten edeltäjälläänkin, on A Machine for Pigsilläkin oivallinen tarina kerrottavanaan. Vaikka kertomus onkin valitettavasti jälleen mutkaton ja vailla erilaisia vaihtoehtoja, kestää mielenkiintoinen tarina useamman pelikerran sillä osa tapahtumista annetaan pelaajan pähkäiltäväksi. 1800- sekä 1900-lukujen taitteeseen sijoittuva tarina tempaisee mukaansa silenthillmäisellä lähtökohdalla: päähenkilö Mandusin lapsia ei näy missään ja muutkin kanssaeläjät ovat kaikonneet, ulkona on loputtoman pimeää ja tuntematon miesääni ahdistelee kummallisilla puhelinsoitoillaan. AMP nivoutuu löyhästi edeltäjäänsä, sillä myös Mandusilla on oma historiansa kummallisen Orbin kanssa.

Kiinnostavuudestaan huolimatta tarina tuntuu ajoittain sekavalta. Välillä on vaikea erottaa, onko kyseessä Mandusin omat ajatukset vai porautuuko hänen pääkoppaansa joku muu, kenen muistiinpanoja pöytälaatikoiden kätköistä metsästetään ja missä järjestyksessä mikäkin tapahtuma on saanut paikkansa historiassa. Peli käynnistyy hulppeasta, pienoiskartanon kokoisesta talosta, jonka upeat maalaukset, lasivitriinien täytetyt eläimet sekä itsestään soivat pianot vetäytyvät kolkon, suuren ja synkän tehdasrakennelman tieltä tarinan edetessä.

A Machine for Pigsissä ei enää turvauduta kaappimörköjen näköisiin kummituksiin vaan pelaaja pakenee hienosti mallinnettuja, ihmisen ja eläimen sekoituksiksi luonnehdittavia otuksia. Kummajaisten karmivalle ulkomuodolle löytyy syy Mandusin historiasta, joka pakottaa pelaajan ajattelemaan eettisia kysymyksiä; juoni antaa aihetta pohtia, vaihtoehtohistoriastaan huolimatta, erityisesti eläinoikeuksia sekä ihmisrodun ylemmyyskäsityksiä.

Yksinkertaisesta huoliteltuun

Preussilinnan kätköjen yksinkertainen mallinnus The Dark Descentissä on askeettista vaikkakin selkeästi perusteltua: onhan kyseessä vanha keskiaikainen linna, jota ympäröivään metsään ei kukaan selväjärkinen tohdi astua. Lohtua tähän kynttilöillä ja kirjoilla koristeltuun rakennelmaan tuo sentään mahdollisuus rikkoa ja viskellä tavaroita, pöytiä, tuoleja ja muuta esinekaartia Half Life-pelien tapaan. Pelaajan toisinaan yllättävä usva tai vinkuvat trombipyörteet on sijoiteltu osuviin paikkoihin; erityismaininnan ansaitsee kaunis ja tiivis pimeys, joka lankeaa hienosti pelaajan harteille tunkkaisissa ja vettä lainehtivissa viinikellareissa sekä unohdetuissa laboratorioissa, puhumattakaan kammottavasta vankilaosastosta sekä viemäristöstä.

Pienistä bugeistaan huolimatta yksinkertainen mallinnus on toimiva. Se tukee tarinaa ja pakottaa pelaajan keskittymään olennaiseen eli pakenemiseen, selviytymiseen sekä ajoittain sammuvan öljylampun pelastavaan valokeilaan. Yksityiskohtia jää silti valitettavasti väistämättä kaipaamaan, vaikkakin pelin loppupuolella pelaajaa palkitaan esimerkiksi hienosti mallinnetuilla, pelottavilla kidutuskammioilla.

Kidutusväline valmiina testattavaksi The Dark Descentissä

Tehdasmaailman suloja A Machine for Pigsissä

A Machine for Pigsissä on edeltäjäänsä selkeästi onnistuneempi, sulavampi ja kauniisti mallinnettu peligrafiikka. Jo ensimmäinen huone jossa päähenkilö herää päänsärkyyn henkii 1900-luvun alun maailmaa sänkyineen ja huonekaluineen. AMP antaa vaikutelman tasokkaasta ja kilpailukykyisestä pelistä kauniin ulkoasunsa ansiosta: maalaukset seinillä ovat yksityiskohtaisia, vitriinin lasit kuultavat aidon oloisesti ja valaistus on erittäin toimiva myös pimeimmissä tiloissa.

Ilo on kuitenkin melko lyhyt, sillä pelin avauspaikka, tuo upea viktoriaaninen pikkukartano, vaihtuu tarinan edetessä yhä ankeammaksi ja teknologisemmaksi tehdasmiljööksi. Matkan varrelle jää kuitenkin mielenkiintoisia helmiä sotkuisten toimistojen ja groteskin kirkon nimissä, jonka lasi- ja veistotaide koostuu kummallisista pelin teemaan soveltuvista kuvista. Myös hirviöt ovat saaneet yksityiskohtaisemman ulkoasun, vaikkakin otuksen kohdatessa mielessä on jokin täysin muu kuin naamataulujen ihaileminen.

Kemistin pikkuapuri

The Dark Descentiä juonen lisäksi kannatteleva asia on ehdottomasti selkeä pelattavuus. Käytettäviä näppäimiä ei ole liikaa, vaikkakin minun kaltaiselleni peukalo-keskellä-kämmentä-tietokonepelaajalle oikeiden näppäimien löytyminen sormien alle hirviöitä paetessa oli tuskallista. Onneksi Daniel liikkuu sulavasti first person-moodissa koko pelin ajan, vaikkakin pelattavuus muuttuu hieman joka kerta kun herra kohtaa jotain pelottavaa: näkökenttä sumenee, sydämenlyönnit tihenevät ja pimeys vääntää ovenkarmit, ikkunanpielet ja kaikki varjot kieroutuneiksi, päälle käyviksi uhkakuviksi. Ainoa pelastus on tällöin etsiä jostakin kirjahyllyjen ja pöytälaatikoiden kätköistä tulukset joilla sytyttää kenttiin ripoteltuja kynttilöitä tai vaikkapa vilauttaa nenän edessä öljylamppua, jonka öljysäiliö on kaikkea muuta kuin loputon.

Tuluksien ja öljyn lisäksi muuta kerättävää ei pelissä oikeastaan olekaan, ellei juoneen olennaisesti liittyviä esineitä, muistiinpanoja sekä muistisäiliöitä, muistumia palauttavia hohtavia sylinterinmallisia rasioita, lasketa mukaan. Tämä on erityisen harmillista, sillä kyllähän nyt paroni jos toinenkin loogisesti jättäisi kirjoituspöydilleen vaikkapa vanhoja kolikoita, piirustuksia tai mitä tahansa muuta keräilemisen arvoista. Koska pelissä ei taistella mitään vastaan vaan ennen kaikkea juostaan kohtaamisia pakoon, ei niin aseita kuin kokemuspisteiden keräämistäkään ole lisätty pelaajan iloksi, vaikka pelillä olisi loistava potentiaali laajentaa klassikkoseikkailuiden hyväksi viitoittamaa kaavaa. Onneksi puzzleissa tarvitaan kuitenkin jos jonkinsortin työkaluja, jotka ovat noudettavissa mitä hämärämmistä kellareista pelin edetessä. Työkaluja yhdistelemällä voidaan vaikkapa luoda dynamiitin korviketta tai happoa, kerätä aineistoa ympäristöstä tai avata lukittuja ovia ja reittejä.

Varjohirviön vankina The Dark Descentissä

"Kulta, halusitko pekonia silavalla vai laardilla?"

A Machine for Pigsissä tekijät ovat menneet yhä karsitumpaan suuntaan, sillä pelissä keräillään ainoastaan juoneen liittyviä päiväkirjansivuja. Lisäksi aiemman osan hiljalleen tyhjentyvä öljylamppu on vaihdettu ikikestoiseen valaisimeen. Interaktiivisia pisteitä löytyy kuitenkin yhä enemmän yksinkertaistuneemmista puzzleista, joihin tarvittavat esineet löytyvät aina lähes jalkojen juuresta. Inventaariota ei ole lainkaan eikä päänsärkyä tai vahinkopisteitä pysty mittaamaan muulla kuin ruudun punertavuusasteella.

Pelin avausmiljöö, viktoriaaninen rakennus, on ehkäpä kaikkein interaktiivisin ja mallinnetuin paikka koko pelissä. Sitä seuraava tehdasympäristö on tylsähkö ja sokkeloinen, koneääniä tulviva paikka. Toisinaan pelaaja saa eteensä rivin kaapistoja tai pöytiä, joiden laatikoita availemalla voisi helposti kuvitella olevan jonkinlainen tarkoitus... Sen sijaan The Chinese Room ja Frictional Games ovat päättäneet jättää tämänkin ominaisuuden hyödyntämättä ja keskittyä lineaariseen tilasta toiseen etenemiseen jota kehystää kaikenlaisten pikkupuzzlejen selvittäminen. Mikä pettymys!

Monsterikato

The Dark Descentin hahmojen kirjoittamat muistelmat sekä Danielin mieleen palautuvat muistot ja mielikuvat ovat pelin suola. Danielin, Alexander von Brennenburgin sekä hänen tutkija-apurinsa Agrippan mietelmien lisäksi pelaaja tutustuu myös kintereillä jahtaavaan suureen varjoon nimeltä the Shadow, joka ei tohdi päästää pääsankaria kynsistään. Varjo on kaikkialla missä Danielkin, pimeissä nurkissa, tunneleissa, vesistöissä, jokaisessa valottomassa huoneessa. Mikäli valoa ei ole saatavilla, vaipuu Daniel hetki hetkeltä järjettömämpään olotilaan, jonka valtiaita ovat vaivihkaa hiipivät, mörkömäiset kummajaiset. Mikäli varjomaailman asukin kohtaa vahingossa naamatusten, on otettava vikkelät kintut alle ja piilouduttava.

ADD on pakenemispeli, jossa vältellään kohtaamisia varjo-olentojen kanssa. Pääpahikset esitellään pelin edetessä ihmeellisen myöhään, vaikkakin tämä asetelma nostattaa tunnelmaa hyvin korkealle. Koska pakeneminen on niin olennainen osa peliä, ei voi kuin ihmetellä, ettei tätä ole osattu hyödyntää riittävän tehokkaasti. Varjo-otukset tuntuvat hiippailevan useimmiten melko kaukana, vaikkakin pelin loppupuolella yllätyksiä satelee olan takaa. Hirviöitä olisi saanut olla kuitenkin selkeästi enemmän. Ehkäpä ylimääräinen vaikeusastevalinta olisi ollut hyvä ratkaisu?

Varhaisia monsterisuunnitelmia The Dark Descentiin

Ruokailuhetkiä A Machine for Pigsissä

Edeltäjää vaivannut sama ongelma toistuu Amnesian jatko-osassa. Sekasikiöitä muistuttavia ihmisen ja eläimen risteytymiä tapaa kummallisen harvoin, jopa harvemmin kuin The Dark Descentissä. Monstereilta täytyy piileskellä valotta sekä äänettä, jotta harvoilta kohtaamisilta välttyy. Pelottava vesihirviö, joka liikkuu vedessä ja jahtaa näkymättömänä sankaria, löytyy kuitenkin ilahduttavasti myös A Machine for Pigsistä. Lisäksi loppukohtaamiset monsterien kanssa ovat mieleenpainuvia ja ne on osattu suunnitella huolella.

Pelin edetessä valottuvat niin Mandusin hämärät taustat kuin mystinen puhelinhäirikkökin motiiveineen. Näiden kahden suhde sekä Mandusin ja tämän poikien tausta tuovat juoneen rikkaita elementtejä. Pelaaja joutuu pohtimaan onko Mandus järjissään, mitä pojille on tapahtunut ja voiko jollakin elottomalla olla myös sielu. Elävien olentojen mallintamiseen on panostettu selkeästi aiempaa osaa enemmän, mikä on erityisen ilahduttavaa.

Komeat kumeudet

Musiikista ja äänimaailmasta puhuttaessa täytyy antaa avokätiset pisteet komealle äänikavalkaadille, jonka on The Dark Decentiin loihtinut Frictional Gamesin suomalaisvahvistus. Tyhjien salien kumeus, äkillisen tuulenvireen pyyhkäisy, epämääräiset kolahdukset ja kilahdukset sekä pelottavuudestaan huolimatta kaunis äänimaailma ovat tärkeä lisä tässä kauhupelissä. Jo Silent Hill-pelisarjassakin todetuksi tullut äänialan tärkeys puhututtaa tehokkaasti myös The Dark Decentissä.

Tunnelmaltaan ADD on loistava, tiheä ja selkäpiitä kutkuttava kauhukokemus. Se osaa painottaa riittävästi otollisissa kohdissa niin paniikkia, yksinäisyyttä kuin pelkoakin. Loppupuolella monsterien läsnäolon osaa kuitenkin jo aavistaa värähtelevästä ruudusta sekä kohenevasta äänialasta, minkä voisi helposti kuvitella helpottavan pelaamista. Sen sijaan monsterit tuntuvatkin kehittyvän hieman älykkäämmiksi, nopeammiksi ja yllättävimmiksi kuin millaisen kuvan ne itsestään antavat pelin alkupuolella.

Keskiaikaista taidetta The Dark Descentissä

...ja hieman myöhempää tuotantoa A Machine for Pigsissä

Myös A Machine for Pigsissä on loistava äänimaailma. Tässä jatko-osassa on enemmän myös melodisia osuuksia, jotka ovat ilo korville: on upeaa urkumusisointia, kaunista kuorolaulantaa kuten ahdistavaa tehdasmeteliäkin. Etenkin tehtaassa äänimaailma toimii täydellisesti: pelaajan eteen alustetaan täsmällinen kilinä ja rytinä, jotka jättiläismäiset koneet tuottavat puuskuttaessaan mäntiä ja muita koneiden osia käyntiin sekä paikoitellen myös täydellinen, pahaenteinen hiljaisuus, joka avartaa teollisuuden kolkompia piirteitä esille.

Tunnelman luonti on osuvaa A Machine for Pigsissä. Äänimaailma vaihtuu tilan vaihtuessa: milloin tikittää suuri seinäkello, milloin ulvova tuuli vinguttaa lähipuiden oksia, milloin pimeydessä pudonnut esine aiheuttaa hyökyaaltomaisen kaiun pelaajan korviin. Jännitys tiivistyy oikeutetusti loppuhuipentumaan, jossa merkilliset näyt ja symboliikka ohjaavat kohti loppuratkaisua.

Pienen budjetin loistosijoitus

Molemmat Amnesia-osat ovat loistava sijoitus. Vaikka ne ovat tehty suhteellisen pienillä budjeteilla, on niissä paljon tutustumisen arvoista. Sekä ADD että AMP ovat kauhupeligenren kärkeä ja yhdistelevät jotain vanhoista kauhuelokuvista sekä -kirjallisuudesta perittyä jäämistöä osuvasti. Etenkin jälkimmäistä osaa pelattaessa mieleen kipusi muistumat Silent Hill-pelisarjasta, sillä samankaltaisia yhtymäkohtia tulvahteli silloin tällöin esille.

Yhdeksi huonoimmaksi ansioksi täytyy kuitenkin nostaa esille pelien helppous. Koska keräiltävää on vähän ei sivutehtäviä ole lainkaan ja juoni etenee yksisuuntaisesti, mikä johtaa siihen että molemmat pelit on pelattu melko nopeasti läpi. Puzzlet eivät ole päätäraastavia muutamaa pientä poikkeusta lukuunottamatta. The Dark Decentissä on kuitenkin mahdollisuus muuttaa loppuratkaisua pelin viimeisessä käänteessä; kaikki loppuvaihtoehdot saatua on mahdollisuus päästä käsiksi extrasisältöön, jossa voi tarkastella pelin kehitystä pöytälaatikkosuunnitelmista aina mallinnuskokeiluihin.

Amnesia-pelisarja on ehdottomasti loistava hankinta kauhupelien ystäville. Vaikka paranneltavaa peleissä olisikin ja monet puutteet suorastaan kävelevät toisinaan vastaan, on kokonaisuus molemmissa peleissä verrattoman hieno. Toivottavasti sarjaa jatketaan, sillä idea muistinsa menettäneestä pääsankarista on etevä keino virittää juonta ja tunnelmaa synkkään kauhupelin maailmaan.

Konseptitaidetta The Dark Descentiin

Pakollinen nakupellebongaus A Machine for Pigsissä

Amnesia: The Dark Descent

hyvää:

* juoni
* pelko-moodi
* äänimaailma
* keräiltävät asiat sekä öljylamppu
* pelattavuus

huonoa:

* monsterien vähäisyys
* yksinkertainen ulkoasu
* vähän keräiltäviä asioita
* helppous (ei vaikeusasteita)
* lineaarinen juoni

kouluarvosana:

8 +

***

Amnesia: A Machine for Pigs

hyvää:

* aiempaa osaa paremmat grafiikat
* juoni (kestää useamman pelikerran)
* äänimaailma

huonoa:

* ei keräiltäviä asioita
* lamppu kestää ikuisesti
* lineaarinen ja osittain sekava juoni
* tylsä tehdasmaailma
* monsterien vähäisyys

kouluarvosana:

8 1/2