Tarinassa on lovecraftimaista henkeä ja se sijoittuu menneeseen aikaan ja kulttuuriin. Toivon mukavia lukuhetkiä nyt ja jatkossa tämän mysteeri/kauhutarinan parissa...!
***
Hän nojasi vanhaan puiseen
kävelysauvaansa, joka tiettävästi oli tehty vanhasta pihapuusta jo
ennen hänen syntymäänsä. Kenties jopa ennen hänen isänsä ja
isoisänsä syntymää. Nivelrikostaan huolimatta kuulaissa
silmissä paloi elämänhalu. En osannut erottaa, kumpusiko se
hänestä itsestään, syvältä sisimmästä, vaiko teltan
ovikankaan vierustalla seisovista kyntteliköistä.
Sitten Saun irroitti otteensa
sauvastaan, antoi sen kalahtaa matolle ja risti pitkäsormiset
kätensä kohteliaasti. Ele ei kuitenkaan peittänyt arvokasta ikää
joka läheni kahdeksaakymmentä vuotta. Hetken verran hänen
silmäparinsa peilasi minua ja minä varovaisesti tuuheiden kulmieni
alta takaisin, kunnes huomasin hänen kyllästyvän hiljaisuuteen
välillämme.
Muutama vaimea sananparsi soljahti
ryppyisten huulien lomasta, noiden kahden, jotka olivat toruneet
minua yli kaksikymmentä vuotta sitten ollessani pienenä poikana
omenavarkaissa hänen tyttärensä puutarhassa. Sanat ottivat sävelen
ilmasta, jostakin kynttilänhämärän muodostamasta tilasta neniemme
välissä, ja tunnistin tutun melodian.
”Elon tie on pitkä ja tuntematon...
Sillä moni astuu harhaan. Oi Jumalani, johdata minut sitä pitkin
sinun helmaasi. Ole kynttiläni, aurinkoni, kun pimeä painaa
harteitani...”
Viimeinen, karhea kurkkuääni sai
sydämeni tykyttämään. Ääni ei kuulostanutkaan enää vanhan
miehenvierun korinalta, vaan sai hetkeksi mieleni lentämään
takaisin kotikylääni Ihwariin. Jokin lämmin pyyhkäisi minua kuin
leiväntuoksuinen äiti, nosti punan poskilleni ja sai pyyhkimään
nolostuneena silmäkulmia.
”Noh noh poika, ei lauluille sovi
itkeä”, Saun vilkuili minua raotettujen luomiensa alta.
En osannut vastata hänelle. Tyydyin
vain tuijottamaan raidallista, paksua villamattoa joka peitti puolet
teltan maakamarasta.
”Sinun tulisi käyttäytyä kuten
asemallesi on sopivaa.”
Rykäisin palan kurkustani ja suoristin
ryhtini. Olinhan sentään virkavallan asialla.
”Sinä myöskin tiedät, miksi olet
saapunut tänne erämaan laidalle?”
Nyökkäsin. Saun siirsi kyhmyiset
kädet syliinsä vakava ilme parrakkailla kasvoillaan.
”Olisin mieluusti toivottanut
iäkkäämmän ja kokeneemman miehen sijastasi. Sinullahan ei taida
olla vielä kokemusta kylätienoon ulkopuolisista tutkimuksista,
olenko oikeassa?”
Rykäisin uudelleen, sillä minusta
tuntui että oli vuoroni puolustautua, ja sanoin: ”Arvoisa Saun,
olet oikeassa. Asia kuitenkin käsiteltiin tienoon virkavaltakillan
kanssa. Keskustelussa todettiin, että tämä on loistava tilaisuus
minulle saada kokemusta ja tietoa.”
”Mutta varmasti joku seuraa sinua
tänne ja varmistaa oppineisuutesi? Tuskin kilta päästi sinua
tutkimaan ominesi...?”
Vaivautuneena käänsin jälleen
katseeni pois iäkkäästä miehestä.
”Itse asiassa killan mielestä tämä
ei ole niin kiireellinen tehtävä. Heillä on kädet täynnä
hoidettavia asioita lähikylissä, joten -”
”Joten he lähettivät sinut tänne?
Paljonkos sinulla olikaan ikää, poika?”
”Kolmekymmentäkaksi vuotta, arvoisa
Saun.”
”Kolmekymmentäkaksi...! Yhtä hyvin
voisit olla kymmenen vuotta nuorempi. Ja sinullahan oli tietysti
lapsiakin...?”
”Kuudes on tuloillaan, hyvä Saun.”
”Ikäsi saatikka lapsilukusi eivät
takaa sitä, että sinulla olisi riittävästi kokemusta
tutkimustehtävissä. Oletko koskaan edes selvittänyt
murhatapausta?”, kuulin selvän kiivaan korotuksen miehen äänessä.
Pudistin päätäni.
”Aivan! Heidän olisi pitänyt
lähettää sinun sijastasi sinua puolet vanhempi virkamies.”
”Arvoisa Saun. Kilta lähetti minut
sillä se oli yhtä mieltä siitä, että olen riittävän pätevä
tutkimaan tämän alueen tapahtumia.”
Saun siirsi nyt toisen kätensä
kaulassaan roikkuvalle jumalamuletille ja lausui muutaman hiljaisen
rukousparren voivotellen. Tämä loukkasi minua.
”Minä olen jo hyvin vanha mies,
Sesan Meurin poika. Varmasti osaat sen nuoremmilla silmilläsikin
päätellä. Jos olisin saanut valita kaksikymmentäviisi vuotta
sitten uudelleen, niin en olisi jalallanikaan astunut tähän
kirottuun hiekan valtaamaan erämaahan. Tästä huolimatta minä olen
täällä isän asemassa, ja kaikki alaiseni ja neuvojani kaipaavat
ovat kuin lapsia minulle”, hänen äänessään oli jälleen
uskomattoman paljon voimaa ikään nähden.
”Olen aina tehnyt kaikkeni tämän
kaivoksen kukoistuksen eteen. Kaiken sen kaupankäynnin eteen, jota
joudumme tekemään länsimaiden kanssa selviytyäksemme.”
Saun kohotti nyt metallista symbolia ja
painoi sen huuliaan vasten.
”Aion viedä aikeeni hautaan asti. Ja
kun viimein tapaan Jumalan hänen tykönään, voin hyvin mielin ja
kevein sydämin kertoa hänelle teoistani.”
Jokin hänen puheessaan ärsytti minua
suunnattomasti, vaikken sitä miehelle näyttänytkään. Ehkä se
johtui siitä muistikuvasta, joka oli painunut mieleni pohjalle.
Siitä kädestä, joka kuivalla ja nystyräisellä omenapuunoksalla
läimi minua joka puolelle kehoani niin, että olin mustelmilla vielä
viikkoja varkauteni jälkeen.
Kun palasin ajatuksistani, näin
edessäni kurittajani hölmistyneet kasvot.
”Etkö kuullut? Oletko sinäkin
tulossa jo vanhaksi, mitä?”, Saun liikautti jalkojaan levottomasti
ja hetken näytti siltä, kuin tämä olisi ollut valmis
purskahtamaan nauruun.
”Mitä vaimollesi kuuluu?”
”Lea voi hyvin. Hän ei olisi
kylläkään halunnut minun lähtevän, kun pikkuinen on vasta
alkanut potkia hänen mahassaan”, vastasin.
Tunsin yhä vaimoni kyynelvirran
valumassa purona paljasta rintakehääni vasten. Hänen runsaat,
ruskeat kiharat kutittamassa sormenvälejäni. Rutistin huomaamatta
käteni nyrkkiin kuin vangiten muistikuvan itseeni, vain todeten
samalla jakavani tilan vanhuksen kanssa, joka ei ollut pysyä
tuolissaan kuulustellessaan minua.
Saun ei kuitenkaan vastannut mitään.
Hänen silmänsä liikkuivat levottomina hänen tutkiessa
yksinkertaista asuani.
Sitten hän ikään kuin palasi
takaisin tähän hetkeen, katsoi minua suoraan silmiin ja
painokkaalla, vaimealla äänellä sanoi: ”En ole itse nähnyt
sitä, mikä kaivoksen pohjalla on. En, Pyhä Isä sentään, en
näillä koivilla. Mutta sinä... Nyt kun kerta olet tänne asti
saapunut tätä tutkimaan, sinun kannattaa olla valppaana. Vikkelät
jalat sinulla on, sen pystyn tällä seisomalla myöntämään, mutta
tuo korvien välinen koppasi...”
Hän nosti maasta puusauvansa ja
kopautti minua sillä päähän niin että hätkähdin.
”...siitä en niin olisi varma.”
Painoin kädelläni kopauksen jälkeä
joka alkoi jyskyttää päälaellani. Kipu ei ollut paha, mutta
riittävän ärsyttävä, sillä jokaisen värähdyksen voimalla se
levisi niskan ja olkapäiden kautta aina selkään asti.
”Tiedän kyllä, että olet matkasta
väsynyt. Olet joutunut kiertämään salmen kautta aasin selässä
ilman riittävää lepoa tai ruokaa. Siksi saat levätä tämän yön.
Lähetän sinulle ruokaa ennen nukkumaanmenoasi, jotta mahassasi
kiertävä nälkä laantuisi ja saisit edes hieman unta. Et
varmastikaan ole tottunut erämaan öihin.”
Ulkona puhaltava tuuli ujelsi
äänekkäästi ja sai oviverhon väpättämään niin, että
pelkäsin sen kaatavan kyntteliköt.
Saun teki eleen noustakseen tuolista ja
siirryin hänen luokseen ottaen tukea vanhan miehen raihnaisesta
vartalosta. Hän seisoi siinä hetken minuun nojaten kuin armoa
aneleva karitsa, äkkäsi sitten liian pitkän tuijotukseni ja sohi
sauvallaan maata jalkojemme välissä. Kun hän lopulta sai
tarvittavan tuen, hän viittoi minua kädellä perääntymään.
”Kun heräät, voit kuulustella
työläisiä ja muita alaisiani. Tule tervehtimään myös minua.
Jumala valvokoon vuodettasi”, hän kohotti vapaana olevaa kättään
ja vaappuen astui ulos teltasta.
Katseeni tarrautui oviverhoon, joka
heilahteli voimakkaasti vanhuksen poistuttua luotani. Juuri kun
oletin sen lamautuvan aloilleen se alkoi väpättää edestakaisin
valtaisan puhurin voimasta. Hiekanjyväsiä tulvi pimeistä
verhonrakosista pöllyävinä pilvinä sisään.
Vaihdoin asentoa istuintyynyni päällä.
Mahtaisikohan iltaruokani saapua pian? Minun oli nälkä, sillä olin
viimeksi syönyt päivällä kevyen murkinan ollessani vielä
aasinselässä porottavan auringon alla. Hieraisin kädelläni mahaa,
joka valitti tyhjyyttään kurisemalla.
Teltan seinät kupruilivat tuulen
pauhatessa ulkona. Se näytti aaltoilevalta mereltä, vaikkakin oli
täynnä harmaita ja tummanokria raitoja. Tarkemmin silmäillessäni
kangasta huomasin, että seinämät koostuivatkin useammasta
yhteenommellusta palasesta. Mutta niinhän sen täytyikin olla,
useammasta osasta yhteenkasattu siis, vanhoja perinteitä noudattaen.
Yksiosaiset suuret teltat olivat arvokkaita ja turhamaisia, eikä
sellaisiin ollut varaa kuin vaikutusvaltaisilla henkilöillä.
***
Pian ulkopuolelta kuuluivat askeleet,
jotka havahduttivat minut mietteistäni. Hiekka kahisi telttakankaan
takana. Pauhaava tuuli yritti peittää äänet alleen, mutta erämaan
ääniin tottumattomat korvani äkkäsivät ne.
Mutta henkilö oli jo ennättänyt
astua ovensuulle ennen kuin ehdin reagoida.
Yllätyksekseni kaksoiskankaan takaa
kurkistivat ovaalimaiset, tummat ja suuret silmät. Ne kohtasivat
omani. Kynttilät roihahtivat ilmanvirtauksessa ja välkehtivät
taianomaisesti näissä jalokivissä kuin lentävät tähdet.
”Olen pahoillani... Saatoin päästää
huolimattomuuttani hiekkaa ruokakoriinne”, hahmon ääni vapisi.
Se oli liian sulava, liian korkea
ollakseen miehen. Ennen kuin ehdin tarkastella kurkistajaa paremmin,
kasvot painautuivat verhon taakse. Sitten kangas raottui jälleen ja
kädet työnsivät suuren kankailla peitellyn korin sisään. Sitä
seurasi kurkistaja itse kyyryssä. Erotin kaiken sen kaapumassan
alta, että kyseessä oli varmasti nainen.
Nainen alkoi avata kasvojensa peittona
ollutta turbaaniaan ja minut valtasi tunne kuin olisin varmasti
nähnyt hänet jossain. Suurissa silmissä oli jotain tuttua ja
rauhoittavaa. Kun viimein sain katsoa paljaita kasvoja olin lumottu;
niin täydellisen symmetriset ja kauniit olivat hänen piirteensä,
etten ollut koskaan nähnyt hänenlaistaan naista. Nainen ei
kuitenkaan vastannut katseeseeni vaan kumartui korin ääreen, veti
usean sen päällä olevan kankaan sivuun ja nosti sisältä yksi
kerrallaan metallivateja ja pieniä kulhoja. Sitten hän nousi ottaen
muutaman niistä käsiinsä, asteli lähemmäs minua ja laski
astioita ruokineen vierelläni olevalle matalalle kahvipöydälle.
Kun nainen viimein huomasi katseeni,
hän punastui ja kysyi: ”Vaivaanko minä teitä?”
Pudistin kiivaasti päätäni ja
toistin useaan kertaan ettei hänessä ollut mitään
vaivaannuttavaa. Kysin kuitenkin mahdoimmeko olleet tavanneet joskus.
”Ne ovat silmäni”, nainen vastasi
ja viittasi huolettomasti toisella kädellä kasvojaan.
”Monet sanovat tuntevansa minut
jostain. Et ole siis ensimmäinen. Silmissäni on kuulemani mukaan
jotain kummallisen tuttua...”
Hän palasi noutamaan korin luota vielä
muutaman astian ja kannun ja laski nekin pöydälle.
”Arvoisa Saun lähetti nämä
sinulle. Tässä on sinulle säästetty iltaruoka. Leipäsiä,
vuohenjuustoa, herneistä, kermasta ja lihasta valmistettua pataa
sekä taateleita, viiniä ja vettä.”
Nälkä alkoi kihelmöidä suussani
katsellessani pöydän antimia. Siunasin ruuan nopeasti ja katsahdin
naista, joka istahti oviverhon viereen.
”Onko sinun nälkä?”, kysyin ja
hän kohotti ihmeissään katseensa jälleen minuun.
”Minunko?”, hän kysyi
kummastuneensa.
Sitten hän pudisti päätään ja näin
vilauksen hänen paksusta palmikostaan, joka oli piiloutunut kaulalla
roikkuvan turbaaninkääreen alle.
”Ei minun kuulu syödä kanssanne.”
Kohotin kättäni viitaten tyhjää
paikkaa lähettyvilläni, samaista jolla Saun oli hetki sitten
istunut.
”Olisi ikävä syödä yksin ja antaa
sinun katsella”, sanoin.
Nainen mietti hetken ja oli aikeissa
esittää vastalauseen, mutta lisäsin: ”En hyväksy kielteistä
sanaa.”
Tuhahtaen nainen nousi ja asteli
luokseni, laskeutui sitten istuintuolille ja risti notkeasti jalkansa
niin, että ne melkein mahtuivat matalan pöydän alle. Tyhjensin
yhden metallilautasen sisällön toiseen ja ojensin tyhjän astian
hänen eteensä. Sitten kurotin ottamaan leipää ja tarjosin sitä.
Kun hän nosti leipäsen omalle lautaselleen, huomasin hänen
sormissaan olevat pienet kuvioinnit jotka muistuttivat kärjellään
seisovia neliöitä. Hän huomasi katseeni ja laski pikaisesti
kätensä pois näkyvistä.
”En halua olla utelias, mutta mitä
nuo merkit ovat kädessäsi?”, uskaltauduin kysymään.
Nainen painoi katseensa kohti mattoa ja
näytti siltä kuin suuri varjo olisi käynyt hänen kasvoillaan.
Sitten hän raotti kaarevia huuliaan.
”Ne ovat noitamerkkejä. Minua
luultiin kylässäni noidaksi, sillä minusta kasvoi liian kaunis”,
sanat soljuivat hänen suustaan.
”Miehet saivat minusta pakkomielteen
ja naiset kadehtivat suuresti. Mutta ei ole minun vikani, että
minusta tuli tällainen. Olisin halunnut olla tavallinen.”
Nainen repäisi palan leipää ja laski
sen suuhunsa. Kun hän sai sen nieltyä, hän jatkoi: ”Minut siis
merkittiin noidaksi ja karkoitettiin kun olin tullut
täysi-ikäiseksi.”
”Sinä kuitenkin selvisit tänne”,
totesin ja sain vastaukseksi nyökkäyksen.
”Täällä on hyvä olla. Saun otti
minut tänne hoitamaan juoksevia asioita ja paikkaamaan monia naisten
tehtäviä, joita lähes olematon naisväki ei ehdi täällä
suorittamaan. Hän myös teki selväksi muille, että olen
samanarvoinen heidän kanssaan...en siis mikään noita.”
Olin yllättynyt. Saun tekemässä
hyvää? Muistikuvani minua kepittävästä ilkeästä miehestä
alkoi murtua enkä tiennyt miten suhtautua siihen. Lopulta kun
ajatukset pakenivat päästäni laitoin leipää ja muhennosta
suuhuni.
”Minun on silti ikävä
pikkusisartani. Hän oli ainoa kylässäni, joka avoimesti puolusti
minua muiden ilkeitä sanoja vastaan. Edes vanhempani eivät tukeneet
minua, vaan olivat ensimmäisten joukossa ajamassa minut tieheni.”
”Mikä hänen nimensä on? Ja sinun
nimesi?”, kysyin.
”Ketira. Hän on Ketira, ihana
siskoni. Ja minä olen Erena.”
Sitten nainen puristi kätensä
kasvojensa peitoksi ja alkoi nyyhkyttää. Nielaisin viimeisen
suussani olevan ruokapalasen alas hädissäni, sillä en tiennyt
olinko loukannut häntä jotenkin.
”Minä pelkään etten enää koskaan
näe Ketiraa. Tai mikä vielä pahempaa...että hän saa kärsiä
siitä, että minua luullaan noidaksi.”
Neliöt ja muut merkit Erenan käsissä
hytkähtelivät hänen itkiessään valtoimenaan ja runsaat kyyneleet
vierivät hänen syliinsä kostuttaen tunikaan lammikon. Hetken
kuluttua hän kuitenkin pyyhkäisi silmiään kyynärvarteensa ja
tarttui tomera ilme kasvoillaan lautasellaan olevaan leipään.
Söimme siinä hetken täysin hiljaa.
Kun lautasemme viimein näyttivät
tyhjiltä, nappasin pöydältä taatelikulhon ja tarjosin hedelmiä
naiselle. Erena otti varovaisesti muutaman ja pureskeli niitä omiin
ajatuksiinsa sulkeutuneena. Minä toistin hänen tekonsa, mutta en
voinut siirtää katsettani pois. Kaikki hänessä oli jotenkin hyvin
eriskummallista. Mutta viehättävää.
Kun olimme lopettaneet ruokailun ja
tyhjentäneet pienen viinikannun, Erena nousi ja alkoi siivota pöytää
tyhjäksi. Hän pakkasi siroilla liikkeillään kaikki astiat pinona
koriin, jonka päälle hän asetti kaikki kankaat pinoksi kuten ne
olivat olleetkin.
”En löytänyt yhtään
hiekanjyvästä”, sanoin naiselle ja hän kääntyi katsomaan minua
ensin häkeltyneenä ja sitten hymyillen.
Erena jätti pöydälle vesikannun ja
sanoi, että voin pestä vedellä aamulla kasvoni. Hän toivotti
minulle hyvää yötä sitoessaan turbaaniaan kasvojensa suojaksi.
Kun hän kampesi itseään ja koria ulos oviverhosta, hän mainitsi
saapuvansa jälleen aamunkoitteessa. Sitten hän hävisi verhon
taakse, yhtä äkillisesti kuin oli saapunutkin, askelten kohistessa
yhä etäämmälle hiekassa. Jäin istumaan yksin telttaani,
ihmettelemään taas sitä hiljaisuutta, jonka rikkoi ainoastaan
kankaan takana kuuluva ujellus.
Nousin ylös ja siirryin
nukkumapaikalleni. Riisuin paitani, liivini ja housuni ja vedin
ylleni matkatavaroiden joukkoon pakkaamani lämpöisen, pitkän
yökaavun. Kenkien tilalle sujautin jalkoihin paksut villasukat,
vaimoni Lean minulle viime talvena tekemät. Ne pistelivät
astellessani kynttelikköjen luokse.
Kun viimeinenkin valo oli tukahtunut
teltasta ja savun utuinen tuoksu virtasi sieraimiini, astelin
hitaasti makuupaikalle ja heittäydyin tukevan peiton alle. Oljilla
ja muulla pehmeällä täytetyt tyynyt allani olivat melkoisen
epämukavat ja jouduin kääntyilemaan aikani ennenkuin sain
muovattua siedettävän kolon niiden sopukoihin.
Mutta uni tuli hyvin hitaasti. Se
mateli kuin elämänhalunsa menettänyt kulkukoira, hitaasti ja
toivottomasti. Se ei tuonut mukanaan rauhaa eikä lepoa, sillä
mieleni tulvi liiaksi hankalia asioita, joita yritin ratkoa silmät
ummessa unta odottaessani. Mikään niistä kuitenkaan ei saanut
vastausta. Sen sijaan kylmänhiki virtasi ohimoltani pääni alla
olevalle alustyynylle, jääden helmeileväksi, märäksi lammeksi.
